Sisäinen lapsesi haluaa rakkautta, ei paranemista

Oletko tehnyt paljon työtä sisäisen lapsen parantamisen kanssa? Tuntuuko silti, että samat kaavat ja tarpeet nousevat aina uudelleen käsittelyyn? Oletko edelleen yksin?

Jotta voisimme elää tasapainoisesti ja täydessä potentiaalissamme, on meidän ensin tiedostettava sisäinen lapsemme ja sen täyttymättömät tarpeet. Mikäli emme ole tietoisia sisäisen lapsemme tarpeista ja traumoista, yritämme alitajuisesti korjata niitä ihmissuhteissamme ja rakkauselämässämme. Tämän takia ihmissuhteet, rakkaus ja seksuaalisuus ovat osa-alueita, joissa lähes kaikilla ihmisillä on jonkinlaisia haasteita. 

Alitajuntamme pyrkii jatkuvasti korjaamaan lapsuudessa syntyneitä emotionaalisia vajeita, traumoja ja keskenjääneitä kehitystehtäviä (näitä on kaikilla!). Se siis työstää jatkuvasti ratkaisua lapsuudessamme syntyneisiin “häiriöihin” ja pyrkii palaamaan takaisin tasapainoon. Kuinka nerokas malli tämä onkaan! 

Kun tämän ymmärtää, voi koko elämänsä ja kaikki ihmissuhteensa nähdä täysin uudessa valossa. Omia käyttäytymiskaavojaan ja ihmissuhteitaan tutkimalla voi voimaantua ymmärtämään, että kaikki ei ole sattumanvaraista vaan itse asiassa se onkin haavoitettu sisäinen lapseni, joka hakeutuu tilanteisiin ja suhteisiin, jotka ovat haastavia minulle. Kierrätän tässä samoja kokemuksia, tarinoita ja tunteita kuin koin lapsuudessani. 

Mitä syvempi ja intiimimpi ihmissuhde on kyseessä, sitä haavoittuvampaa materiaalia nousee esiin. Tämä myös on loistavasti suunniteltu malli, sillä mitä syvempiä haavoja nousee esiin, sitä suurempi paranemisen ja muutoksen mahdollisuus meillä on. 

Monet henkistä työtä tekevät ihmiset kompastuvat tässä. On egolle todella turhauttavaa, että laajentuneesta tietoisuudesta huolimatta ihmissuhteet, seksuaalisuus tai rakkauselämä takkuavat vuosi toisensa jälkeen. Olenhan jo parantanut ja hoivannut sisäistä lastani vaikka kuinka kauan ja tunnen universaalin rakkauden energian sydämessäni. Mitä tässä muka vielä vaaditaan? Etenkin, jos olet siunatulla kaksoisliekkimatkalla (joka saattaa useammin tuntua enemmänkin kiroukselta..), voi tämä teema olla se kaikkein turhauttavin.

Syy, miksi jäämme jumiin sisäisen lapsemme parantamisessa on se, että emme hyväksy häntä sellaisena kuin hän on. Niin kauan kuin huomiomme on sisäisen lapsen korjaamisessa, niin kauan pysyttelemme pois täydestä rakkaudesta ja hyväksynnästä. 

Lapset aistivat, jos emme rakasta ja hyväksy heitä aidosti. Mitä kovempaa yritämme parantaa sisäistä lastamme, sitä enemmän hän sulkeutuu, häpeää ja peittelee itseään. Mitä luulet sisäisen lapsesi tuntevan, jos mentaliteettisi on “ kunhan vain saan sinut parannettua tarvitsevuudestasi niin sitten minulla on hyvä olla” tai “sinun tarvitsevuutesi on este sille, että en vedä puoleeni rakkautta”. Ihan kuin sanoisimme omille lapsillemme, että he ovat syy siihen, miksi olemme onnettomia. Ai, mutta tämän viestinhän suuri osa meistä onkin sisäistänyt lapsuudessaaan, jos vanhempamme eivät olleet onnellisia.

Yksi suurimpia varjoon painettuja asioita henkisellä kentällä on tarvitsevuus ja tämän vuoksi suhteemme sisäiseen lapseemme on vaativa ja tuomitseva. Jos olet kaksoisliekkimatkalla tai kaipaat kumppania olet luultavasti myös sisäistänyt uskomuksen, että kunhan vain parannat tarvitsevuutesi ja olet täysin riippumaton ja onnellinen yksin, voit vihdoin vetää puoleesi rakkauden. 

Henkisyydessä inhimillistä tarvitsevuutta ohitetaan käyttämällä sellaisia konsepteja kuin “emme ole erillisiä, olemme kaikki yhtä”, “et ole koskaan yksin” tai että “needing nothing attracts everything”. Opetukset vetovoiman laista perustuvat siihen, että kun vain pysymme korkeissä värähtelyissä, niin vedämme puoleen kaiken haluamamme. Nämä uskomukset saavat meidät tekemään vimmatusti töitä sisäisen lapsemme haavojen kanssa, mikä toki on osittain hyvä ja tarkoituksenmukainen asia. 

Mutta tarvitsevuus ei ole “parannettavissa” pois meistä ihmisistä. Äitinä ja opettajana olen saanut aitiopaikalta havainnoida, että kaikki lapset ovat hyvin tarvitsevia. Niin on myös sisäinen lapsemme. Ja koska meillä kaikilla on sisäinen lapsi, olemme kaikki tarvitsevia elämämme loppuun asti. Jos emme tätä hyväksy, meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kieltää sisäisen lapsemme tarvitsevuus tai yrittää kaikin tavoin “parantaa” se. 

Joko näet, miten tämän toimii? 

Totuus on, että et voi parantaa mitään, mitä et rakasta ja todella hyväksy sellaisena kuin se on. 

Tällä kirjoituksella en tarkoita, etteikö sisäisen lapsen parantamista olisi syytä tehdä tai etteikö syvät henkiset totuudet tai vetovoiman laki olisi totta. Kysymys on enemmänkin näkokulman muutoksesta rakkaudettomuudesta rakkauteen. Teemmekö sisäisen lapsen parantamista siksi, että yritämme korjata hänen vikansa vai siksi että rakastamme ja hyväksymme hänet sellaisena kuin hän on? Mitä jos sisäinen lapseni ei koskaan paranekaan täysin? 

Löydänkö sisältäni aidon pyyteettömän rakkauden, jolla rakastan ja hoivaan sisäistä lastani, sellaisena kuin hän on? Yrittämättä muuttaa häntä ehjemmäksi tai paremmaksi? Tämä on nimittäin se, mitä jokainen lapsi syvimmiltään kaipaa.